IHMINEN ON PALJON ENEMMÄN KUIN SE MITÄ HÄNESTÄ NÄKYY

Hanhien ja joutsenten lento on vaihtunut iloisesti viserteleviin pääskysiin. Kesä on syventynyt. Lintujen laulu ei olekaan enää niin voimallista. Yhä laulaa mielettömän hienosti mustarastaat pihapiirissämme, peipponen ja punarinta säestävät.

Opiskelen tunnevyöhyketerapiaa. Se on avannut minulle uuden maailman. Opiskelu ei ole helppoa. Mutta minä tiedän, että opiskelen oikealla alalla. 

Ehkä olisi helpompiakin polkuja. Ehkä helpompia aloja opiskella. Ehkä. 

Kun tuulee kasvoihin ja hulmuttaa hiuksia. Kun aalto toisensa jälkeen tulee rantaan. Ja aurinko painuu metsän taakse ja tämä päivä on eletty. Kun on saanut kipeän osuman toisensa jälkeen, tuntenut miten omat voimat eivät riitä, tuntenut miten yksin on. Kun tajuaa että toisen siipiä ei voi kannatella loputtomiin, ei voi. Vaikka niin haluaisi.

Ihmisen keho on ihmeellinen. Keho muistaa. Ja minusta löytyy voimaa. Minun ylitseni ei enää kävellä, ainakaan niin automaattisesti kuin ennen. Pystyn ja osaan, ja kykenen. Keskityn olennaiseen.

Haistat puhtaan pyykin tuoksun ja voit nauttia siitä kun yksitellen laitat pyykkipojan kiinni. Et huolehdi jo seuraavaa asiaa. Pysähdyt. Et muista että perunat pitäisi jo pestä. Unohdat puhelimen ja ihmiset eivät tavoita sillä sinua. Mutta tulkoot kohti. Kasvokkain. Tähän hetkeen. Keskeneräiseen täydellisyyteen.

Tai räjähdät! Hakkaat säkkiä niin että silmissä mustuu! Et ole se jolle saa puhua mitä vain, etkä se joka lupautuu mihin vain. Tai... se jota ei huomata. Se on melkein pahinta. Huomataanpas sinutkin! Anna palaa! 

☺Näitä opettelen.

Ihminen on paljon enemmän kuin se, mitä hänestä näkyy. 

Nuppua pitää suojella ja hellästi hoitaa.

Itse se siitä ajallaan puhkeaa kukkaan!

TRAMPOLIINILLA MAATESSANI

Olen ollut onnellinen näistä toukokuun lämpöisistä ja valoisista päivistä. Aamuvarhain herään ja illalla en malttaisi lähteä sisälle.

Makasin eräänä iltana trampoliinilla, haistoin tuomen ja maan tuoksun. Katselin keveitä pilviä, kun ne kulkivat ylitseni. Puiden latvat kurkottelivat kohti taivasta ja lintujen laulut kaikuivat kirkkaana metsässä. Lentokone oli laskeutumassa. Käki kukkui. 

Kuulin hanhien äänet ensin. Tuntui ihan pakahduttavan onnelliselta. Saada maata siinä, kenenkään häiritsemättä, kuulla kymmenien hanhien siipien suhinan, kalkatuksen, kun ne rupattelivat toisilleen. Ja laskeva aurinko osui niiden siipiin ja teki niiden lennosta vielä kauniimpaa. Ne lensivät aivan ylitseni. Siinä makasin kädet niskan takana ja olin kiitollinen. Hetken päästä ylitseni lensi vielä joutsen pariskunta. Pikkuhiljaa hiipi viileä ilma ympärilleni. 

Toukokuisen ilta-auringon punertama taivas kevätvihreitä koivuja vasten, on varmaan kauneimpia väriyhdistelmiä.

Kevät on ollut myös raskasta. Huoli vakavasti sairastuneesta lapsesta on musta möykky äidin ja isän rinnassa. Meidän lapsi on sairastunut koulun sisäilmasta. Sairaudet ovat osa elämää. Joku sairastuu, eikä enää ikinä parane. Jollekin annetaan vielä terveyttä ja elämää. On vähemmän pelottavia sairastumisia.

On ollut erityisen raskasta seurata vierellä, kun lapsen sairautta ei oteta todesta, vähätellään ja kielletään; ei ole mahdollista että voit oireilla näin, vika on sen sijaan korvien välissä. Apua ei saa millään.

Kohtalotovereita kyllä on, sisäilmasta sairastuminen ei ole harvinaista. Sekään ei ole harvinaista että on jäänyt ilman asiallista sairaanhoitoa ja tukea sairauden keskellä. Koulunkäynti on vaikeaa. Jää yksin. Näitä tarinoita olen kuullut paljon.

Vaikea ymmärtää miksi näin on. Sairastunut tarvitsisi hoitoa, eikä kuumeilua, nenäverenvuotoa tai kipuja poista psyykenlääkkeet. Sairastunut lapsi haluaisi käydä koulua nyt, eikä vuosien päästä. Yhtälailla kuin ne ikätoverit jotka eivät ole ainakaan vielä sisäilmasta sairastuneet.

Elämä on antanut kuitenkin muutamia rinnallakulkijoita, jotka eivät pienestä hätkähdä. Eivätkä käännä selkäänsä. Kuuntelevia, rakkaita. Läheiset tukevat. Lisäksi on nyt löytynyt väyliä, joista sisäilmasairas saa apua, saa vahvistusta vastustuskyvylleen, helpotusta kipuihin ja mahtavaa kannustusta. Saaneet toivon näköaloja kirkastumaan!

Elämä on kaunis, ja raadollinen. Ihminen niin pieni yllään korkea taivas. 

Jokaisella ihmisellä omat askeleensa. Raskaiden askelien vastapainoksi saa astella keveitäkin askelia! 

Nyt aion mennä ulos ja hyppiä kolmesataa hyppyä trampoliinilla! Nimittäin tänään ilta-aurinko valaisee taas niin että tuntuu kuin saisin pienet siivet kantapäihin!

Valoa sinulle, iloa ja voimaa!

TAITEILIJA SIRKKU SAUKONOJA

Soutuveneessä järvenselällä, sammalkuusikossa, meren rannalla, koivikossa, heinikossa, pellolla, lenkkipolulla, nuotiolla, omassa sängyssä ikkuna auki. Siellä on hyvä olla. Luonto on tärkeä. Yhteys luontoon on tärkeä. 

Sirkun maalaukset kertovatkin rakkaudesta luontoon ja myös lapsiin ja tavalliseen arkeen, joka voi tuntua juhlalta.

Pääsin kylään taiteilijan ateljeehen. Siellä olivat esillä nuo kauniit taideteokset. Kortissa katselee lapsi niin kirkkain eläväisin silmin, kuin vain lapsi voi katsoa. Kukkaset kedolta ja puutarhasta ovat päässet siveltimen kautta paperille. Maisemat maalattuna kertovat kaipuusta luonnon keskelle. 

Löysin lähiaikojen juhlahetkiin kortteja. Tulossa on rippijuhlia, ylioppilasjuhlia ja syntymäpäiviä. On myös useita kortteja jotka käyvät moniin eri tilanteisiin! 

Sirkun yritys, pajusirkku, täyttää kesällä 3 vuotta. Käy kurkkaamassa mitä kaikkea sieltä löytyy! Mm. kortteja ja tauluja. Erilaisia korttimalleja on jo 107. Kortit painetaan lähituotantona omalla kirkonkylällä. Uusimpana tuotteena on adressit.

 

Laitappa sinäkin pitkästä aikaa postipoika viemään terveiset kummilapselle, ystävälle, sukulaiselle, jollekin, joka ilahtuu taatusti! Saatkohan vastauskortin?

Sirkku on piirrellyt aina, siitä asti kun kynä on pysynyt kädessä. Muutenkin luomisen palo on ollut suuri. Leikkimökkiin pakeni koulutyttö muka lukemaan läksyjä! Hän virkkasikin salaa pöytäliinaa! Aika kilttiä tottelemattomuutta.

Koulussa ihailun kohteena oli kuvaamataidon opettaja. Kuvistunnit olivat tärkeitä. Vesivärit kuitenkin pelottivat. Ne tuntuivat hallitsemattomilta, arvaamattomilta, suttuisilta. 

Aikuisena vesiväripelko alkoi vaivaamaan. Sirkku ajatteli: Onhan noita suuria taiteilijoita, he ovat selättäneet nuo ylitsepääsemättömät pulmat, miksi en minäkin! Sirkku alkoi vähän äkäisenä testaamaan venäjältä saamiaan vesivärejä. Ja rakastui! Mikään muu taiteen tekeminen ei ollut ikinä tuntunut niin kiinnostavalta. 

Sirkku on myös äiti ja puoliso. Aina ei ole ollut helppoa löytää tilaa maalaamiselle. Pikkuhiljaa aikaa on järjestynyt ja oma ateljeen rauha on tärkeä luovalle työlle.

Kävin Sirkun ateljeessa kylässä jäiden lähdön aikaan, hennon vihreiden silmujen heräämisen aikaan, herkkien kevätkukkien aikaan. Se tuntuikin juuri oikealta. On hienoa, Sirkku, kun toteutat unelmaasi. Ja tuot kaunista tähän maailmaan, joka ei aina ole niin kaunis. Monissa kodeissa muistona menneistä juhlahetkistä, elämän käännekohdista, surusta, ilosta, on sinun taidettasi.

Onnea ja luomisen iloa sinulle Sirkku, edelleen! 

KEVÄTÄÄNIÄ PIMEÄSSÄ

Seison avoimen ikkunan äärellä peittoon kääriytyneenä. Hengitän pakkasilmaa ja katselen tummaa metsää. 

Lehtopöllöjä on useampi. Ääniä kuuluu monesta suunnasta. Mies kävi sanomassa että mene nyt kuuntelemaan, mikä siellä pitää ääntä. 

Lehtopöllö se on. Sitä kuuntelin syksylläkin. Ääni on vähän surullinen. On silti hyvä olla. On etuoikeus avata ikkuna suoraan lehtopöllömetsään! 

Ei minusta ole kimaltelevien ja epämukavien vaatteiden kantajaksi. Ei minusta ole kaupungin valojen, jatkuvan kohinan ja ihmismassojen keskelle. En voisi tehdä töitä koneiden kanssa. 

Haluan tuntea maan jalkojeni alla ja käsieni toivon tekevän hyvää ihmisille. Haluan katsoa rauhassa kaukaista metsää tai omenapuita puutarhassa. 

Juha Itkosen kirjasta Kaupunkiretki

Kamerani objektiivi meni rikki. Uusi on hankkimatta tilalle. Vähän kärsin kyllä. Kuvaaminen on tullut tärkeäksi. 

Olen alkanut opiskelemaan. Se on ravistellut elämääni täällä talossa omenapuutarhan keskellä. Se on melko alussa. Se on uutta ja ihmeellistä.

Elämä on tuonut toisenkin ihmeen eteeni. Omien lasteni lisäksi saan hoitaa työkseni silloin tällöin pientä vauvaa. Pieni vauva pysäyttää kaikki. Vain olemalla siinä. On niin ihmeellinen se pieni vauva. 

Näin se Liisaakin tie kuljettaa eteenpäin. Välillä raskain askelin, saviset möykyt kengän pohjissa. Välillä kevyesti, kuin juoksisi taas lapsena paljain jaloin lämmintä savista peltotietä pitkin tukka hulmuten tuulessa.

POP UP LUOVA JA MARRASKUUN VALO

Kolme naista tempaisivat taustajoukkoineen. Nummelaan rakentui puoleksitoista viikoksi Pop up Luova. Tila oli iso, siinä oli ennen meitä ollut apteekki.

Toivoimme kovasti että ihmiset nauttisivat meidän luomasta tunnelmasta. Palautteen perusteella uskomme että näin kävikin. Kiire ja stressi pois! Ollaan hetki hössöttämättä. 

Meillä oli myytävänä suomalaisten käsityöläisten ihania tuotteita. Kahvilaakin pidimme. 

Jaksamisen raja tuli kuitenkin vastaan. Emme halunneet pidentää aukioloaikaa, vaikka lukuisat ihmiset sitä toivoivatkin. Tulkoon joulu meidänkin perheisiin ilman liikoja paineita! Kiitos rakkaille ystävilleni tästä. Ja kaikesta muustakin.

Aamut ovat olleet kauniita. Vaikka lumi toisikin valoisuutta, olen nauttinut siitä erikoisesta valosta mikä on vain marraskuussa.

Aamusumussa näin kun hevonen potkiskeli palloa aitauksessa aikansa kuluksi. Lauttasaaressa mies käveli vastaan reippain mielin, mutta joutui yhtäkkiä pysähtymään ja selvittämään siimaa irti puun oksasta. Meitä kumpaakin nauratti.

Kun ajelin pimeässä kotiin, huomasin kuinka kauas sumussakin näkyy valo. 

Rapsutin koiraa. Sillä oli hirveän paljon juttuja kerrottavana. 

Tähtitaivas oli niin kaunis. 

Olen pitkään kaivannut yksinoloa kotona. Meillä elämää on aamuvarhaisesta iltamyöhään. Luontoon en ole lähiaikoina päässyt rauhoittumaan.

Rakkautta on nähdä mitä puoliso tarvitsee! Sain tulla kotiin, hiljaiseen, siivottiin kotiin. Ihanaa! Ei ketään! Saa olla omien ajatuksien kanssa ihan rauhassa. Kukaan ei keskeytä. Kun olen tämän kirjoittanut, otan kirjan, ja luen niin kauan kuin jaksan! 

Sitten osaan taas rakastaa niitä ääniä, ottaa syliin ja kuunnella. Ja paistaa jauhelihaa. Sitten kun olen saanut pienen annoksen yksinoloa, rauhaa ja hiljaisuutta.

Osui silmiini lasten kanssa kirjoja tutkiessa tämä Tatun ja Patun ohje nukahtamisen helpottamiseen. Suosittelen lähimmäisen rapsuttamista edes joskus.

Ensi viikolla on jo joulukuu. Mutta sitä ennen, nautihan marraskuun ainutlaatuisesta valosta!

TERVEISIÄ TÄSTÄ HETKESTÄ

Vanhat miehet kohtasivat Citymarketin aulassa. Ilahtuneesti. "Ai sulla on uus kulkupeli? Minkä merkkinen? Kulkeeko lujaa?" Puhuivat rollaattorista. Sen verran ehdin kuulla, että äänen sävy muuttui, kun esitettiin kysymys, miten olet jaksellut.

Ei ole ollut sanottavaa.

Tai sanoja kirjoitettavaan muotoon. Niin on jäänyt kirjoittamatta. 

Tänä aamuna ajattelin että lähetän terveisiä sinulle joka luet tätä minun Nikkarilaa. Olethan tärkeä! 

Vielä on iloisia värejä metsässä. On hyväntuulista seurata talveen varautuvia oravia, tiaisia ja tikkoja. Joka kerta kun aurinko tulee hetkeksi esiin, pieni tyttö sanoo iloisesti, äiti kesä tulee!

Joki virtaa, uudet  tuulet puhaltavat uusia pilviä läpi taivaan.

Mikähän se on joka saavuttaa minut kun katson muuttolintujen selkeitä, graafisia, levollisia muodostelmia syksyisellä taivaalla.

Kirjoittaessani tätä, syliini kömpii uninen lapsi. Hän istuu sykkyrässä sylissäni. Kirjoitus, ja kaikki ajatukset keskeytyvät. 

Siinä se on. Elä tässä hetkessä niin kuin pieni lapsi.

Voi hyvin! 

SADONKORJUUAIKA

Pihlajanmarjanauhoja, omppupaistoksia, ihania kasviksia ja juureksia. Vadelmia Kekin maatilalta. Karviaisia omasta pihasta. Ehdin ennen supia! Supi on monena syksynä käynyt syömässä kaikki karviaiset.

Syksyssä on hyvää tämä sadonkorjuuaika. Tulee syötyä monipuolisemmin. Herkkua on uunikasvikset tai omppupaistos. Oikeat, terveelliset maut. 

Puuhellan uunissa valmistuu herkut!

Olen leiponut paljon viime aikoina. Viikonlopuksi tein tilauksena neljä suolakinuskikakkua. Ohjeen löysin täältä, kakkuparatiisi.blogspot.com

Minulle on tullut kysymyksiä liittyen kirjoituksieni sisältöön. Joku on erehtynyt myös ajattelemaan että elämämme täällä Nikkarilassa on erityisen idyllistä. Että se jotenkin poikkeaisi monien muiden arjesta. Tai että en kirjoittaisi ja kuvaisi rehellisesti.

Tänne en tahdo kirjoittaa liikaa vastoinkäymisistä tai murheista. Tahdon yrittää löytää tänne kaunista ja välittää siitä palasia teille. 

Erityisen paljon tykkään kuvata sinua varten hetkiä, kohtia. Sanattomasti. Valokuvan avulla.

En oikeastaan tiedä miten blogia pitäisi tehdä. Kirjoitan ja kuvaan, ja kun on sopiva hetki, julkaisen. Kyllä tämä on ihan rehellistä! 

Tykkään tosi paljon palautteesta. On tärkeää että joku tykkää ja on hienoa jos joku pitää tärkeänä esittää kritiikkiä, ehdotuksia jutun aiheiksi tai kehittämisideoita. 

Näen kyllä laskurista lukijoiden määrän. Mutta kun joku kirjoittaa palautetta julkisesti tai yksityisesti, tai tulee kertomaan mielipiteensä kun kohdataan, on se ihan huippuhetki! Kiitos palautteesta, kannustuksesta, tsempistä! 

Tsempatkaa edelleen! Ja laittakaa palautetta.🖤

Tämä minun pieni blogini ei kilpaile tietenkään hienojen sisustus-, ruoka- tai muiden huippublogien seurassa. Ei se ole tavoitteeni.

Toivon että sinä näet myös omassa arjessasi, ehkä mahdollisesti epäjärjestyksenkin keskellä, sen mikä on kaunista. 

Ja mikä on hyvin.

Sanon aina kun väsyttää ja on sotkuista, että pyyhitään pöytä ja laitetaan sitten kynttilä palamaan.

 Sen pöydän ympärille toivon kaikkia rakkaita. Ystäviä. Uusia tuttavuuksia.